Otsikko perustuu legendaan, jonka mukaan se, että jos jokainen maapallon kiinalainen hyppäisi yhtäaikaa ilmaan, ja laskeutuisi samaan aikaan alas, se aiheuttaisi täydellisen tuhoisan maanjäristyksen tai peräti suistaisi maapallon radaltaan avaruuteen ja maailmamme loppu olisi siinä. Vähän kuten legenda perhosvaikutuksesta, eli jos jokainen maapallon perhonen räpyttäisi siipiä yhtäaikaa, olisimme tuhon omia. No joo...
Olen kuitenkin nyt viimeiset viikot lukenut Wattsin kirjaa ja ihastunut siihen.
Minähän olen siis ihan suorastaan rakastunut Kiinaan. Minä ihailen meidän kiinalaisten perhekeskeisyyttä - sitä että lapset huolehtivat vanhemmistaan ja vanhemmat huolehtivat lapsistaan. Jos perheessä on ongelma, kaikki menevät yhden puolesta ja vaikka jättävät työpaikkansa sen edestä, että perhe pärjää. Isovanhemmat hoitavat lapsenlapset ja lapset hoitavat omat vanhempansa. Aina. Jos perheellä on supermarketti ja alkaa sataa, aivan varmasti perheellä on saavillinen sateenvarjoja siinä kaupan edessä kaupan kaikille ostajille minuutti siitä, kun sade alkaa. Suomessa vaaditaisiin ainakin kuukauden byrokratia siihen, että joku saisi myydä sateenvarjoja, jos se ei kuulu liiketoimintasuunnitelmaan.
Tämä on sitä hyvää Kiinassa. Sitten taas, jokaisen tänne tulevan pitäisi lukea muutama kirja. Romaanista Villijoutsenet - kolmen kiinattanen tarina, on ainakin jokaisen naisen hyvä aloittaa. Ja jatkaa kirjasta Kiinan kadotetut tyttäret.
Kun miljardi kiinalaista hyppää, on loistava katsaus siihen, miten Kiina kehityksellään joko tuhoaa tämän maapallon, tai pelastaa sen, jos ymmärtää kääntää kelkkansa. Se on loistava katsaus siihen, miten Kiinassa on tehty uskomattomia ratkaisuja, tuhottu luontoa, hukattu isojen kylien terveys syöpään ja AIDS:iin. Ihmiset sanovat, että eivät välitä vaaroista, koska on pakko tehdä työtä. Tapettu eläinlajeja sukupuuttoon, jokidelfiinit ja pandat.
Pahinta on se, että täällä todella saadaan ihmiset uskomaan näihin aivan utopistisiinkin juttuihin. Olen kuullut usean kiinalaisen ylistävän Ningbon ja Shanghain yhdistävää siltaa, jossa ei oikeastaan ole mitään järkeä. Kunhan on keskelle sumua rakennettu monumentti. Kirjassa eräs kenraali ihan tosisssaan ehdottaa, että olisi syytä räjäyttää Himalajan läpi sola muutamalla ydinkärjellä (pari kappaletta Hiroshimaa riittäisi), jotta lämmin ilma virtaisi Tiibetiin ja saataisiin sekin maa hyötykäyttöön. No, tälle nyt ei sitten ole kuitenkaan löytynyt vielä kannatusta...
Kirjassa on kerrottu myös se, miten me täällä Shanghaissa kerskakulutuksella edesautamme maapallomme tuhoa.
Tämä ei ole kirjasta, mutta tämän luin kerran kampaajalla ja meinasin melkein oksentaa. Kysessä oli saksalainen Expat-julkaisu, jossa kerrottiin melko leuhkasti Expat-elintasosta (ainakin siis ilmeisesti heidän perheessään...). Isukki kertoi, kuinka heidän perheensä lapset täällä Shanghaissa eivät pysty enää kantamaan passejaan, koska ne ovat niin painavia leimamusteesta eri matkakohteista. He olivat jossain tilanteessa tehneet katkeran päätöksen olla matkustamatta yhdellä lomalla ulkomaille, jolloin perheen lapsiparka oli joutunut kysymään isisltä, että "Daddy, are we now kind of a poor people?" Kyseinen dädi oikein ylpeästi tämän siinä kolumnissaan kertoi, hassuna vitsinä suorastaan. "No baby, we just want to save the nature this year, now we need to find something boring to do here!".
Niin, mihin me olemme menossa? Suomi ainakin tiedotusvälineiden valossa kuulostaa pelottavan ahdistavalta. Toivottavasti todelisuus on jotakin muuta.
