Uusi alku, paluu vanhaan

Pohdin todella paljon tämän blogin tilaa ja nykyisyyttä palattuamme Suomeen. En kokenut Kiinassa, enkä koe Suomessakaan tarvetta jakaa yksityiselämääni isolle yleisölle. Tämä blogi syntyi matkapäiväkirjakseni, kun en oikein muuta kanavaa keksinyt. Oli helpompi antaa läheisille osoite, lukekaa täältä. Aika kylmääkin, toisaaalta.  En todellakaan olisi kirjoittanut näitä asioita itselleni muistiin. En ikinä toivonut julkisuutta, enkä sitä ikinä onneksi saanut. Pahin pelkoni oli piikki tilastoissa ja liikenteen lähteenä esim. eräs suosittu äitien keskustelupalsta. Olen ollut valtavan yllättynyt teistä kaikista, täysin ulkopuolisista lukijoista. Minä, joka kirjoitan ihan vaan täyttä tajunnanvirtaa, täällä täynnä kirjoitusvirheitä ja ihmeellisiä ajatuksia. Te olette kirjoittaneet aivan ihania juttuja. Päätin keväällä, että blogi loppuu, kun palaamme Suomeen.

Viikko sitten etsin jotain netistä, rakas Google antoi ensimmäiseksi osumaksi minun blogini. No, lieventävänä asianhaarana se, että etsin erästä asiaa Shanghaista. Mikä pettymys, en ole vuoden bloggaaja, vloggaaja tai tubettaja. Meillä oli kuulemma oikein joku gaala.  Itse asiassa kaikki tällainen  on itselleni se syy pelätä kirjoittamista, mutta kirjoitan silti.

Istuin alas ja kelasin kaikki postaukseni, noin päällisin puolin. En minä todellakaan muistanut Kiotossa käyneeni noissa uskomattomissa paikoissa. En minä muista historiaa, johon perehdyin ennen Hangzhou -postauksia. Luen niitä aivan ihmeissäni ja kyyneleet silmissäni. Missä kaikkialla olenkaan käynyt, mitä ihmettä nähnyt? Minä olen käynyt Japanissa!!!!

Päätin tästä syystä jatkaa tätä blogia, satunnaisesti. Lukijoista tuskin on jäljellä enää ketään, mutta onhan tämä melkoinen päiväkirja elämästä. Meillä on kiinalainen kummiopiskelja Mengting ja ajattelin, että voisin kirjoittaa tavallaan hänen näkökulmastaan. Olla opiskelijana Suomessa? Toisaalta lapset putosivat aika kummalliseen ja ihanaan, niin pehmeään ja suloiseen suomalaiseen kouluun. Se on niin erilaista ja ymmärtävää. Ei vaikeampaa, muttei helpompaakaan, kokonaisuudessaan. Nelosluokkalainen kysyy minulta, mitä on oppiaine nimeltä religion? Seiskaluokkalainen ei voi tajuta, että luokkalaiset eivät tiedä, mitä on algebra. Kasiluokkalainen  pettyy saadessan 10 - enkusta, koska ei tajunnut kokeessa käyttää kirjassa mainittua sanaa, vaan toista, synonyymiä. Minä rakastan Wilmaa, se on minulla puhelimessa appina (vai appsina?), Klikkailen näkyviin tyttöjen plussat ja Eeron siniset "poikien plussat" ;), reaaliaikaisena. Suomalainen koulu on suvaitseva ja upea!

Minä rakastan kirjoittamista ja huomaan tämän kanavan olevan se kaikkein mukavin tapa ilmaista itseäni ja tallentaa se jonnekin muistin syövereihin. Ostin joskus valokuva-albumin ja mietin, että järjestän lasten elämät tuohon, kommenttien kera. Albumissa on liimattuna neljä sivua kuvia.  Osaan melkoisella varmuudella sanoa, kuka on kuka, mutta en voi mennä vannomaan. Tämä tapahtui joskus äitiyslomien aikaan. Sain varmaan viisi vuotta sitten laatikollisen mummini ja vaarini valokuvia. Teki pahaa heittää roskiin minulle täysin tuntematomien ihmisten kuvia. Tietenkin säästin kaikki tärkeät ja tutut. Jälkeläiseni voivat vaan painaa delete -nappulaa :)

Olkoot tämä blogi sitten se, jonka kohdalla he painavat sitä deletä!