maanantai 29. lokakuuta 2012

Design Colours Life

Ehdin viimein tänään MoCa:ssa käydessäni sananmukaisesti juosta läpi näyttelyn, jonka ympärille Radical Design Week tavallaan rakentuu.

Design Colours Life - Contemporary Finnish Design and Marimekko exhibition on suomalaisen designin näyttely Shanghain Modernin taiteen museossa (MoCa). Sen ideana on paitsi esitellä suomalaista designia, myös osoittaa se, kuinka suomalainen design on suunniteltu ihmisten käytettäväksi, ei vain ihailtavaksi. "Design is for life".

Räpsin "juostessani" kuvia puhelimella. Joko olen siinä tilassa kotiseutukaipuuta, että kyynel kihoaa silmäkulmaan nähdessäni kiinalaisen teinin Lumia kourassa, tai sitten näyttelyssä on oikeasti onnistuttu luomaan sellainen kylmät väreet herättävä suomalainen tunnelma.


Isot, läpikuultavat kuvasuurennokset muotoilijoista kesäisessä Suomessa purjehtimassa, saunomassa, pyöräilemässä ja rapuja syömässä yllään ja ympärillään suomalaista designia, erottavat tiloja toisistaan.  Esineet on koottu väljästi ja pelkistetysti asetelmiksi tai yksittäin.






Marimekko-kuosiset säkkituolit MoCa:n ulkopuolella asettuvat kuin nenä päähän kiinalaiseen ympäristöön, jossa tapana on ottaa torkut aina kun tilaisuus sallii, nytkin tilaisuudesta on ottanut vaarin yksi kiinalainen.

Tähän näyttelyyn käyn tutustumassa ajan kanssa, kunhan hässäkkä tästä asettuu.

Avoinna: 27.10.-7.12.2012
Liput: 30 RMB

Museum of Contemporary Art  (MoCa)
People's Park, 231 Nanjing West Road, Shanghai, 200003, China
上海当代艺术馆 
上海南京西路231
人民公园 7号出口

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Trick or Treat

Meidän asuinalueellamme järjestettiin eilen lasten yhteinen trick or treat -kierros. Sähköpostin välityksellä sai ilmoittautua mukaan kierroksen kohdetaloksi (lapset siis kävivät vain ilmoittautuneiden talojen ovilla) ja kierros lähti liikkeelle klubitalolta klo 18.

Koska olen pikku projektini vuoksi ollut pari viikkoa hieman vähemmän osallistuva äiti, päätin, että tämän hoidamme kunnolla! Kävimme lasten kanssa ostamassa koristeita ja ripottelimme niitä ovelle ja portille. 



Varasimme myös kilokaupalla karkkia, koska olin kuullut kulkueeseen osallistuvan suunnilleen sata henkilöä.




Illan pimetessä sytyttelimme paperilyhdyt ja lähdimme klubitalolle.


Pitkä letka lähti liikkeelle klubitalolta jo vähän etuajassa. tarkoituksena oli jakautua pienempiin ryhmiin ja kiertää taloilla. Joukossa oli isompia haamuja...


Ja ihan pikkuisia 


Meidän noitamme ja velhomme lähtivät kierrokselle vastahankituissa vetimissä, meillä ei tullut mukaan mitään roolivaatteita Suomesta, mikä oli vähän tyhmä unohdus. Toisaalta, täältähän niitä kyllä saa!


Eero lähti lopulta minun matkaani vastaanottamaan keppostelijoita eikä halunnut lähteä kierrokselle tyttöjen kanssa. Eerolla olikin ihan hyvä tehtävä pidellä omppua minun aukoessani ovea.


Aika nopeasti myös tytöt palasivat kotiin, homma oli ollut jotenkin kaoottista kierroksen alkupäässä, kun ryhmiin jakautuminen ei ihan onnistunut. Onneksi me olimme kierroksen toiseksi viimeinen talo ja meille ehtiessään ryhmä oli jo hajaantunut pienempiin porukoihin. Amerikkalaisilla lapsilla oli selkeästi homma hanskassa ja he ottivat 1-2 karkkia ja toivottivat kohteliaasti Happy Halloween lähtiessään. Kiinalaiset sen sijaan ryysivät ja tunkivat kiinalaiseen tyyliin ja myös aikuiset rohmusivat ihan häpeilemättä karkkia isoihin kasseihinsa. 

Kierroksen loputtua olimme ihan uupuneita ja pesimme valkoiset maalit naamasta heti kun mahdollista.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Se täytyy vain löytää!

Ellakin on viimein päässyt voimistelun makuun!

Syysloman jälkeen kolmisen viikkoa sitten sain viestin, että voisimme tulla tutustumaan harjoittelupaikkaan. Se ei kulemma ollut kovin hyvä ja että tämän lajin harjoitteluun ei oikein ole hyviä paikkoja Shanghaissa.

Paikka johon menimme, sijaitsi n. tunnin matkan päässä meiltä, mikä ei Shanghaissa ole kauheasti, mutta valmentaja pystyi valmentamaan vain 17.30 saakka, mikä aiheutti pienen haasteen koulupäivän loppuessa klo 15.30/15.45.

Ensimmäinen paikka osoittautui ison urheiluhallin nurkkaan tehdyksi pieneksi kulmaukseksi. Voimistelijat olivat kaikenikäisiä ja kaikentasoisia eikä kyseessä oikeastaan ollut rytminen voimistelu. Olin käymässä salilla ilman Ellaa, mutta puhelimessani sattui olemaan pari videota, jotka valmentaja ja yhteyshenkilömme katsoivat, pulisivat ja nyökyttelivät ja kuulemma löytyy toinen paikka joka on sopivampi. Päätimme kuitenkin Ellan kanssa, että hän käy kokeilemassa myös tuolla, koska olimme kiitollisia jo tästä mahdollisuudesta!


Ylläoleva kuva on siltä kerralta kun kävin vain katsomassa paikkaa. Ellan harkkakerralla tyttöjä oli 3 kertaa enemmän ja pienellä matolla tungosta, osa oli oikeasti todella lahjakkaita ja pienemmät ihan aloittelijoita, suloisia koukkupolvia! Vaatteilla ei näissä piireissä koreilla, moni tyttö jumppasi pikkuhousuissa ja aluspaidassa. Valmentaja oli tosi hyvä, ihan mahdollista että hän on todellakin National Champion. Harkoissa oli mukava ilmapiiri, ei todellakaan mikään kiinalainen kauhukuva. Lopuksi kaikki tytöt kertoivat Ellalle nimensä hulvattoman kikatuksen kera.

Seuraavalla viikolla yhteyshenkilö kysyi, voisimmeko tulla tutustumaan toiseen paikkaan. uskomatonta mutta totta, tämä paikka sijaitsi ainoastaan 15-20 minuutin ajomatkan päässä meiltä! Olin aivan varma, että se on muuten joku pommi. Kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.

Portille meitä tuli vastaan vanhahko ukkeli ja yhteyshenkilö kertoi iloisesti hänen olevan valmentaja. Jaahas. Ella jo tuhahteli ja minä hieman ihmettelin. Olin varma että meidät johdatetaan tällä kertaa telinevoimistelusalille ja ensimmäisenä ovensuussa näkyivätkin miesten renkaat ja hevonen.

Vaan sisään astuttuamme eteen aukesi oikea voimistelutaivas! Ukkeli oli selvästi jonkinlainen päävalmenta paikassa.



Kaikille lajeille oli omat paikkansa ja puitteet olivat erinomaiset. Tajusin, että olemme jonkinlaisessa urheilukoulussa, jossa lapset ilmeisesti menevät harjoituksiin suoraan koulusta ja ainakin telinevoimistelijoiden tasosta päätellen myös ennen koulua. En tajua miten me pääsimme tänne sisään? Tuskinpa olisimme tänne ikinä päätyneet ilman suhteita. Eli kiitos vaan vielä kerran asiaan vaikuttaneille!

Rytminen oli onneksi edes hieman kotikutoista, vaikka osa tytöistä oli hurjan taitavia ja varsinkin notkeita. Tai sitten tunnelma oli kepeä vain siksi, että minä olin katsomassa - saapa nähdä. Ja täälläkin valmentajat olivat kyllä taitavia ja tehokkaita. Katsotaan mitä tästä tulee!

Telinevoimistelupuolella sen sijaan oli hieman eri meininki. Tytöt näyttivät tosi pieniltä, sanoisin 4-6 vuotiailta, mutta todennäköisesti he olivat vain pienikokoisia. Kuri oli kova ja taidot aivan uskomattomat. Kaikki liikkeet olivat viimeisteltyjä ja siistejä, jokainen varvaskin ojennuksessa ja temput kovia. No, en silti haluaisi omaa lastani tuonne, todellakaan. Mutta ehkäpä joku näistä on tuleva maailmanmestari!

 
Rytmisen tytöt olivat aivan innoissaan Ellasta ja piirittivät häntä koko ajan ja kyselivät kiinaksi kaikenlaista ja osasivat myös vähän englantia. Valmentajat kommunikoivat translate -ohjelman kanssa ja kertoivat mm. että toe-knee is not very good, mutta top is nice - mikä tarkoitti ilmeisesti että nilkoissa on parannettavaa mutta selkä on ok. Voimistelukoulun lisäksi tämä on Ellalle oiva kiinan kielen koulu!

Puoli kuuden aikaan koulusta purkautui nuoria judokoja, märistä hiuksista päätellen uimareita ja luultavasti pöytätenniksen pelaajia sekä voimistelijoita, joita vanhemmat olivat vastassa skoottereineen ja nuudeleineen.

Nyt pitäisi vaan löytää jostain aikaa pitkien koulupäivien jälkeen! Intoa ei totisesti puutu!

torstai 25. lokakuuta 2012

Radical Design Week in Shanghai


Huomenna se sitten alkaa!

Radical Design Week in Shanghai. 10 päivää täynnä Suomea ja designia ja niihin liittyviä tapahtumia eripuolilla kaupunkia.

Liuta vapaaehtoisia on raatanut pitkää päivää ja loppua kohti myös yötä saadakseen homman pelaamaan. Viikko on rakennettu 99 % vapaaehtoisvoimin! Kiinassa kaikki tapahtuu aina viime tipassa ja tässä työssä se on aiheuttanut todellakin harmaita hiuksia, koska viimeisellä viikollakin on ihan yhtä monta tuntia päivässä kuin muulloinkin.  Havahduin yhtenä päivänä huomatessani kirjoittaneeni 20 sähköpostia klo 05.10 aamulla.

Ymmärtänette, että tässä on aika selkeä syy myös blogin hiljaiseloon. Kaikki hetket, jotka on voinut viettää poissa koneen äärestä ovat olleet kalliita - vaikka takaraivossa on kaihertanut ajatus hoidettavista ja hoitamattomista asioista.

Nyt on kaikki voitava oikeastaan tehty, ainakin tapahtumien osalta. Itselläni kyllä riittää vielä säätämistä, kuten tietenkin kaikilla muillakin. Homma on kuitenkin enemmän sellaista varmistelua, hienosäätöä ja tulipalojen sammuttelua.

Lähtisinkö uudestaan, jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää? Ehkä en. En tässä vaiheessa oleskeluamme täällä. Se on suurin syy. Olisi vaan kannattanut kotiutua rauhassa ja miettiä verhojen värejä - no, ihan itseäni saan syyttää :). Lisäksi toimenkuva tuppaa näissä projektihommissa yleensä paisumaan ja huomaat tekeväsi jotain täysin muuta(kin) kuin mihin alunperin lupauduit. Tällaista stressiä en kaivannut, vaikka monia mielenkiintoisia kokemuksia tästä on ehdottomasti saanut, oppia on tullut taas ihan uusilta osa-alueilta ja kiinalainen tapa toimia on tullut tutuksi.

Tietenkin myös Ompun tulo kaiken tämän keskelle on ollut vähän haastavaa, toisaalta, työ on ollut paljolti sähköpostin hakkaamista ja excelin vääntämistä ja olen ollut aika sidottu kotiin. On ollut mukavaa kun joku pötköttelee jalkojen juuressa seurana, eikä pikkukoiran ole tarvinnut olla paljoa yksin.

Positiivisia puolia on tottakai aivan valtavasti, ehdottomasti suurimpana kaikki uudet mahtavat tuttavuudet. Vertaistuki on tällaisissa projekteissa aina se suola, kaikki painavat täysillä yhteisen päämäärän eteen ja musta huumori auttaa jaksamaan.

Sähköpostilaatikko on täynnä, puhelimesta loppui puheaika, koneesta äsken akku ihan huomaamatta. Nyt vain toivotaan parasta ja pelätään pahinta, viikon päästä se on käytännössä ohi. Ja sitten en koskaan, enhän.... ;)

www.radicaldesignweek.com

torstai 18. lokakuuta 2012

Kaksi teekuppia

Tavaramme saapuivat vihdoin maanantaina! No olihan se melkein kuin joulu olisi tullut, varsinkin lapsille!

Avasin ensimmäisenä taloustavaroita sisältävän laatikon, vaikka olemme oikeastaan joutuneet hankkimaan jo kaiken oleellisen täältä. Laatikoista tuli kuitenkin ihan kivasti täydennystä varastoihin.

Eräs artikkeli sai minut kuitenkin hymyilemään.


Kaksi kuukautta aikaisemmin, pakatessani kotona astioita, osui silmiini 2 kpl teekuppeja, jotka olivat lojuneet pitkään kaapin perukoilla käyttämättömänä. Syy käyttämättömyyteen on se, että näitä on todellakin vain kaksi ja ne poikkeavat aika paljon kaikista muista astioistamme. Päätin kuitenkin kaikista astioistamme pakata mukaan juuri nämä kaksi ja vain nämä kaksi!

Näihin kuppeihin liittyy nimittäin tarina.

Ollessamme n. 16-17 vuotiaita, minulla ja ikiaikaisella "bestikselläni" oli tapana aina silloin tällöin yöpyä jossain Helsingin keskustan hienommassa hotellissa. Tämän mahdollisti se, että kaverin äiti matkusti paljon ja sai hotellien bonusyöpymisiä, jotka me sitten saimme käyttöömme. Eräänkin kerran saimme respassa selitellä, että kyllä, yöpymään olemme tulossa vain me kaksi alaikäistä neitosta. Se yleensä johti siihen, että henkilökunta kävi lukitsemassa minibaarin. Mutta se ei meitä haitannut, sillä olimme ihan oikeasti sivistyneinä liikkeellä. Ja hah, olisiko meillä muka ollut johonkin minibaariin edes varaa - juu ei!

Pukeuduimme ainakin omasta mielestämme tosi hienosti ja menimme syömään myöskin hienoon ravintolaan. Sen taas mahdollisti se, että saimme vanhemmiltamme myös Lounasseteleitä, joilla rahoitimme illallisemme. Loppuilta kului yleensä irtokarkkien ja hihittelyn merkeissä.

En vieläkään tiedä syytä siihen, miksi erään kerran mukaamme....hmmm....ajautui 2 teekuppia eräästä hotellista. Se oli tietenkin kovin väärin. Päätimme, että se, kumpi meistä ensiksi menee naimisiin, saa toisen teekupin itselleen. Yli kymmenen vuotta myöhemmin minä sitten ehdin ensin ja sain teekupilleni kaverin häälahjaksi! Me molemmat olimme siis säilyttäneet teekuppimme kaikki ne vuodet. Tunnustan kyllä, että omani asetti taisi jossain vaiheessa olla jopa kukkaruukun alustana...


Tänään olen litkinyt toisesta kupista teetä (no ok, kahvi ON loppu) oikein urakalla. Pyydän toiselta asianosaiselta jo valmiiksi anteeksi pussiteetä ja vieläpä jotain Forest Fruittia. Mutta ajatus on tärkein!

lauantai 13. lokakuuta 2012

Omppu on kotona!



Voi miten iloisen ja odotetun puhelinsoiton saimmekaan aamulla! Pääsimme viimein hakemaan Ompun takaisin kotiin. Lasten ollessa Suomi-koulussa haimme pienen vähän yllätyksenä lapsille. Niin pirteä ja iloinen ja hyvällä ruokahalulla varustettu pentu saapui kotiin ja oli heti kartalla omasta reviiristään! Päivä on kulunut rapsutellessa ja leikkiessä, aivan silmin nähden kaikenlainen helliminen on tervetullutta sairaalajakson jälkeen - miksi ihmeessä ei olisi!  Hyviä kuvia tästä elohopeasta ei taida saada, heti kun otan kameran esiin, tyyppi hyökkää kimppuun. Liekö jo tajunnut, että kamerasta seuraa hyvää - joku haluaa minut :)

Päätimmekin pitää ihan kotipäivän ja tilata tarvittaessa pizzaa! Emme halunneet jättää Omppua edes Ayin kanssa tässä vaiheessa, vaan pötkötellä koko perheen voimin kotosalla! Perusteellisen harjaus ja putsausoperaation jälkeen pikkuinen alkaa taas olla oma itsensä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Lapsiurheilua

Olen kirjoittanut blogiin melko paljonkin Ellan ja Emilian urheiluharrastuksista, jotka vievät ison osan perheemme ajasta ja joiden eteen tein ehkä naurettavankin paljon työtä ennen tänne muuttoamme. Minulle on itselleni suotu lapsena mahdollisuus tehdä sitä mitä rakastin ja kehittyä voimistelussa aikanaan sille tasolle johon omat rahkeeni riittivät ja siitä olen vanhemmilleni ikikiitollinen.


Siksikin olen suhtautunut myönteisesti myös tyttöjen harrastuksiin ja uhrannut paljon aikaa ja vaivaa niiden eteen ja toki nauttinut siitä tohinasta itsekin valtavasti! Jotta emme sivuuttaisi Eeroa, on pakko sanoa, että häntäkin on totisesti rohkaistu löytämään se oma juttunsa. Vielä sitä ei ole löytynyt, mutta mikä kiire valmiissa maailmassa on 6-vuotiaalla?

Omassa pikkukaupungissamme lasten liikunta ja urheilu on kaikenkaikkiaan melko leppoisaa. Kauheaa kilpavarustelua harvoin näkee, lapset kehittyvät omaa tahtiaan ja lahjakkuudet erottuvat joukosta ja menestyvät kilpailuissakin. Siinä ei ole mitään pahaa.

 
Ella ja valmentaja Sanna Voimistelupäivillä 2010

Emilia ja valmentaja Wilma Kuopiossa keväällä 2011

Täällä Kiinassa olen törmännyt myös siihen, miten tehdään maailmanluokan urheilijoita - halusi lapsi sitä tai ei ja oli hänellä poikkeuksellisia lahjoja tai ei.

Kun me hurraamme sille, että olemme saaneet aikaiseksi kulkea jäähallille jopa 3-4 kertaa viikossa (=paljon!) ja iloitsemme siitä, että tänään meni kivasti, törmäsin tällä viikolla hieman eri tasolla kulkevaan toimintaan.

Jäähallille ilmaantui 2 kiinalaista tyttöä, n. 11-12 vuotiaita  ja heidän valmentajansa. Kuulin, että valmentaja on lennätetty tänne Shanghaihin Pekingistä kuukaudeksi valmentamaan tyttöjä juniorikilpailuihin. Vanhemmat maksavat hänen ylläpitonsa täällä. Mies on kuulemma National Champion (they always are). Tytöt käyvät kotikoulua tämän ajan ja keskittyvät luistelemiseen. Kuukauden päästä pidetään juniorikisat täällä vajaamittaisella kotikaukalollamme. Niihin osallistuu myös Emilia, kyseessä ei todellakaan ole mikään Kiinan mestaruusturnajainen, vaan ihan tavallinen kilpailu lapsille. Samassa yhteydessä järjestetään ilmeisesti myös jonkinlainen tasotesti kiinalaisille.

Tähän asti molemmat tytöt äiteineen ovat joka perjantai lentäneet Pekingiin harjoittelemaan viikonlopuksi tämän mestarin johdolla ja palanneet sunnuntaina Shanghaihin. Kesäisin he lentävät USA:n Coloradoon Olympialeirille. Kyseinen pekingiläinen valmentaja veloittaa 800 RMB (=n. 100 €) per 30 minuuttia ja tytöt ovat jäällä iltaisin ainakin tunnin kerrallaan ja ilmeisesti tekevät saman myös aamuisin. Sillä rahalla ei saa tietenkään omaa jäävuoroa, vaan siellä he luistelevat kansan seassa kuten muutkin.

Valmentaja vaikuttaa mukavalta hepulta. Hän hymyilee paljon, taputtaa onnistumiselle ja kannustaa. Ainoa ongelma omasta mielestäni on se, etten ole kertaakaan nähnyt näiden tyttöjen hymyilevän, saati iloitsevan jostain onnistumisesta. Ovatko he sitten poikkeuksellisen taitavia? Voin heti luetella omasta kaupungistamme, joka ei edusta suomalaisen taitoluistelun kärkeä, monta vastaavan ikäistä tyttöä, jotka osaavat enemmän ja nauttivat harrastuksestaan silmät loistaen.

Mielestäni tämä on surullista!

torstai 11. lokakuuta 2012

Kuulumisia viikon varrelta

Suku jo reklamoi, ettei blogi päivity :) Päivitetään siis!

Syy hiljaiseloon on ollut oikeastaan se, että ihana pieni Omppumme, joka juuri ja juuri ehti kotiutua meille, alkoi oksentaa. Se sai meidät tietenkin huolestumaan. Soitto kenneliin ja eläinlääkärin konsultoinnin jälkeen Omppu lähti kennelin eläinlääkäriin tutkimuksiin. Kun painoa on n. kilo, ei voi jäädä odottamaan.


Etsi kuvasta koira :)

Siitä olemme kiitollisia, että kennel on todella paneutunut asiaan ja hyvää englantia puhuva eläinlääkäri on pitänyt meidät noviisit kansantajuisesti ajan tasalla. Ilmeisesti vaivana olivat madot. Onneksi joka päivä on menty parempaan suuntaan ja nyt enää varmistellaan, että kaikki on kunnossa ennen kuin Omppu palaa kotiin.

Eläinlääkärin reaktio kolmen pellavapäämme näkemiseen oli hauska: Hän selitti moneen kertaan, ettei pieni pentu sitten jaksa leikkiä kauhean pitkään ja hänen pitää antaa levätä ja nukkua välillä. Varmaan arvasi, millaisen ylitsevuotavan rakkauden kohteena pieni koira on.

Muuten meille kuuluu hyvää!

Loman jälkeen olemme palanneet arkeen. Työtä ja harmaita hiuksia on aiheuttanut Ellan "Unit of Inquiryn" ensimmäisen jakson jonkinlainen päättötehtävä. Jakson aiheena on ollut ensiaskeleet kemiaan ja fysiikkaan ja mekin metsästimme jakson aikana tieteellisiä kokeita luokassa tehtäväksi.  Heurekan Tempputehtaan sivuilta löytyikin onneksi monta hauskaa koetta.

Ellan aiheena oli kertoa jäätelöstä. Siitä miten se tehdään ja mitä tapahtuu, kun maidosta syntyy jäätelöä. Koko homman pohjana oli se, että luokassa tehtiin tieteellisenä kokeena jäätelöä muovipussissa.  Ellan tehtävässä piti kaiken muun jäätelöinformaation lisäksi kertoa tämän muovipussijäätelön synnylle tieteellinen selitys. En todellakaan ole mikään kemian nero, no, en edes keskinkertaisuus. Mies oli sopivasti työmatkalla. Saipa siinä googletella kaikenmaailman molekyylejä ja emulsioita, jääkristalleja ja suolan vaikutusta jään sulamispisteeseen ennen kuin tehtävä oli valmis. Mietin ehkä kaksi kertaa ennen kuin seuraavan kerran syön jäätelöä!

Tässä perheessä äiti harrastaa tällä hetkellä vapaaehtoistyötä (siitä lisää myöhemmin), Eero harrastaa jalkapalloa WISS Tigers joukkueessa (tärkeintä ei ole voitto, vaan koulun virallinen peliasu) ja Emilia luistelee ahkerasti Vasilin johdolla. Ella odottelee Ompun lisäksi rytmisen harkkojen alkamista. Perheen isä harrastaa työn tekemistä (jonkun on valitettavasti vähän pakko).

Huomenna tapaan Ellan mahdollisen rytmisen valmentajan ja näen jumppasalin! En oikein tiedä mitä odottaa, kun kiinalainen yhteyshenkilömme varoittelee, että tämän lajin harrastamiseen puitteet eivät ole kovin hyvät. Jos ne eivät kiinalaisen mittapuun mukaan ole kovin hyvät, niin uskallankohan edes mennä paikan päälle...Yhteyshenkilömme mukaan valmentaja on National Champion jonkun vuoden takaa! Mutta kun ollaan Kiinassa: They always are. Uskon kun näen.

Tällainen kuulumiskatsaus tähän väliin! Kuviakaan ei ole oikein tullut otettua vähän alakuloisen viikon aikana.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Mukava päivä Suzhoussa

Päätimme lähteä koko perheen voimin moikkaamaan paria tuttavaperhettä Suzhoussa, kaupungissa lähellä Shanghaita, Taihu -järven rannalla. Suzhoussa olisi tarjolla suunnattoman paljon perinteistä kiinalaista arkkitehtuuria ja muuta nähtävää. Olimme kuitenkin varanneet paluuliput jo klo 14, joten aikaa tutustua Suzhouhun ei ollut kauheasti ja käynti mm. kaupungin vanhoissa osissa  jäi seuraavaan kertaan. Nyt käynnin anti oli nauttia mukavasta seurasta ja lounaasta yhdessä kavereiden kanssa. Mutta tänne tulemme pian uudestaan!

Aamu alkoi näin lomalla ollessamme tuskallisen aikaisin, luotijuna lähti klo 7:45. Meiltä on onneksi lyhyt matka juna-asemalle, mutta oman kuskimme lomaillessa oli pakko varautua hieman ekstraan taksien kanssa.


Hongqiaon rautatieasemalla oli muutama muukin odottamassa junan lähtöä. Anteeksi kovasti että kuvaan teitä, mutta koska te kuvaatte lapsiani ihan härskisti suoraan lupaa kysymättä, joskus kysymällä luvan ja myös salaa, muka kuvaamalla jotain muuta, ette ehkä pistä pahaksenne hyvin  epätarkkaa kuvaa teistä.

Luotijuna taittaa matkan Suzouhun n. puolessa tunnissa, matkaa on n. 100 km.


Olimme siis perillä varhain, klo 8.16. O

Kuljeskelimme Taihu-järven rannalla, istuskelimme terasseilla ja puistoissa.



Myös Suzhoussa on vimma rakentaa korkeita taloja. Meidän mielestämme tässä valmistuvat housut (vähintään 200 m) ja jäämme odottamaan jatkoksi paitaa ja päätä!?! Se on sitten kai jo maailman korkein rakennus!


Söimme myös parhaat pizzamme Kiinassa tähän mennessä Mamma Mia ravintolassa. Palvelu pelasi erinomaisesti myös englanniksi sekä meidän ulkomaalaisten yrittäminen ja erehtyminen -kiinaksi :) Todella hyvät pizzat, myös paikallisten suzhoulaisten mielestä. 



Ehkä avotulessa on sen salaisuus?


Paluumatkalla ihmiset taas salakuvasivat penkkien yli lapsia. Jostain syystä Emilia on se ykköskohde, jota he ihmettelevät. Shanghailaiset ovat tottuneita valkopäihin, mutta näin lomakaudella täällä on paljon muualta saapuneita ja erityisesti rautatieasemalla heitä tapaa. Emme ole vielä keksineet syytä siihen, miksi hän on se kuvauskohde numero yksi, mutta se ei todellakaan ole aina kivaa ja olen neuvonut avoimesti tuijottamaan takaisin vihaisesti sekä kieltämään kuvaamaamisen. Ja kun itse olen tilanteessa, kiellän kuvaamisen systemaattisesti, paitsi jos mukana on lapsia, jotka ottavat itse kontaktia ja ihmettelevät ja haluavat samaan kuvaan ja Emilia suostuu. Nauroimme joskus, että jos pyytäisimme 10 RMB (n. euro) jokaisesta kuvasta, olisimme kohta rikkaita!

Huomenna meillä on jännittävä päivä, haemme Ompun kotiin kennelistä!

torstai 4. lokakuuta 2012

Vierailu kennelissä - ja mihin se johtikaan?

Niin kauan kuin Ella on osannut puhua, on hän haaveillut koirasta. Hevoshulluus on tullut mukaan jossain vaiheessa, mutta koirahulluus on ollut jotenkin synnynnäistä.

Muuttaessamme tänne Kiinaan, lupasimme selvitellä mahdollisuutta hankkia meille koira täällä ollessamme. Emme oikein uskoneet tämän toteutuvan, mielikuvissa pyöri enemmän jonkinlainen pimeä pentukauppa kujilla, kuin ammattitaitoisesti johdettu kennel. Ihan ensimmäisinä päivinämme tällä alueellamme törmäsimme kuitenkin  suomalaisen perheen äitiin, jolla on 9 kk ikäinen labradorin pentu, hankittu täältä Kiinasta ja joka on jo viettänyt kesän Suomessa perheen mukana ja palannut takaisin. Keskustelujemme jälkeen aloimme vakuuttua siitä, että myös Kiinassa koiran voi hankkia aivan yhtä virallisisa teitä kuin Suomessakin. Päädyimme JiaLiang -kennelliin.

Mietimme tosissamme kultaisen noutajan -pentua, mutta meillä ei ole aikaisempaa kokemusta koirista. Kennelissä tällä hetkellä luovutettavan ikäiset pennut olivat yli 3 kk ikäisiä ja seuraavia vasta ns. "yritetään" rauhassa lähikuukausien aikana. Kuuntelimme myös ystävien ja ammattilaisten järkipuhetta siitä, että pieni koira on aina helpompi aloittelijalle kuin iso koira. Ellakin alkoi pikkuhiljaa taipua tähän vaihtoehtoon.

Kultsujen lisäksi kysyimme siis nähtäväksemme myös bichon frisén pentuja. Meni ehkä minuutti, kun luoksemme tuotu pentu vei sydämemme. Niin pieni, painoa reilu kilo ja kuukausia 2 ja niin suloinen ja tomera. Ainakin papereiden puolesta kaikinpuolin terve yms.  ja vanhemmat samasta kennelistä. Sopimukset on tehty, menemme perjantaina hakemaan pentua ja rokotukset yms. tarkastukset jatkuvat seuraavalla viikolla. Pennulla on kennelin takuu, eli terveyttä seurataan.



 

Me joudumme nyt opettelemaan ihan uudenlaisen perheenjäsenen kanssa elämistä. Ehkä tämä pieni karvapallon on kuitenkin hieman vähemmän haastava kuin iso koira.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Salakolo

Yksi mielenkiintoisimmista paikoista uudessa kodissamme löytyy kultavessan takaa.

Se on lasten valtakunta, salakolo. Siellä salainen kerho kokoustaa ja pitää päiväkirjaa. Ohjelmistoon kuuluu mm. vanhempien vakoilu ja kaikenlainen muu salailutoiminta!

Blogin pitäjä pääsi salaa kuvaamaan salakoloon, eli kuvatkin ovat paparazzi-tasoa!


Salakolossa on postilaatikko, johon kuulemma voi laittaa tehtäviä ja muuta postia. Nyt Ayi:n lomaillessa, voisikohan sinne laittaa ihan näitä siivoustehtäviä??? Luulen, että tässä haetaan jotain vähän salaperäisempää.


Päämajassa suunnitellaan kaikenlaista vanhempien päänmenoksi. Ja pidetään salaista päiväkirjaa.

 


Järkyttävä tietovuoto, paparazzit pääsivät näiden dokumenttien pariin!

 

Salakolon seinällä julkaistaan myösy vaihtuvaa taidenäyttelyä:
Kuva: Ella

Kuva: Ella

Kuva: Emilia

Salakolo on ihan jees, paitsi sen yhden kerran, jolloin sinne oli päässyt ujuttautumaan joku karmea tuhatjalkainen öttiäinen. Silloin myös äiti pääsi salakoloon, mukanaan salainen ase, hyönteismyrkky. Kaasutus tainnutti öttiäisen ja salailu sai jatkua, kun raadot saatiin siivottua!