Tämän otsikon nyt voi ymmärtää niin monella tavalla. Lisäksi minulta puuttuu kovasti kuvamateriaalia juttujeni tueksi. On siis ehkä pakko selittää hieman pitkän kaavan mukaan. Ja todettakoon, että onneksi näistä varhaisista vaiheista EI ole kuvia.
Opiskelin vuonna 1995 Jyväskylän yliopistossa, liikunnalla.
Meille silloisen ns. hallinnon suuntautumisvaihtoehdon opiskelijoille kuului pakollinen neljän kuukauden harjoittelujakso työelämässä. Opetusministeriö ja Veikkaus olivat tietenkin ne halutuimmat paikat, joihin kaikki valiot hakivat ja pääsivät. Olin ollut opiskelijavaihdossa Skotlannissa ja tietenkin tässä harjoitteluasiassa huolettomana vähän myöhässä, mutta päädyin kuitenkin silloiseen suomalaisen urheilujohtamisen Mekkaan, SLU-taloon kesätöihin.
Pistin parhaani mukaan suomalaisen jenkkifutiksen lajikulttuuria jonkinlaiseen rotiin sen kesän aikana ja samalla tajusin, että samalle käytävälle alkoi rakentua varsin mielenkiintoinen kisatoimisto. Suomi oli voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 1995, eli samana keväänä ja nyt pistettiin pystyyn organisaatiota vuoden 1997 kotikisoja varten. Tyypilliseen tapaani en ollenkaan ajatellut, että kyseessä tulee olemaan todellakin haluttu organisaatio ja massiivisen julkisuuden saava tapahtuma ja tupsahdin vaan erään kerran sinne toimistoon tyyliin heipparallaa. En arvannut tapaavani tähänastisen elämäni parhaan esimiehen siinä kahvikuppi ja sämpylä kädessäni joutavia jutellessani.
Kävi kuitenkin niin, että minut rekrytoitiin melkein siltä istumalta tekemään ensin loput harjoitelusta ja sittemmin koko projektin MM 97 -organisaatiossa ja oikeastaan se varmaan muutti koko työelämäni suunnan ja on ollut paras korkeakoulu työelämään noin ylipäänsä.
Muuan Pia palkattiin samaan projektiin vähän myöhemmin ja siinä tapahtui ystävyydessä se kuuluisa "click". Meillä vaan kertakaikkiaan kemiat kohtasivat. Pia oli pienen pojan äiti, minä seurusteleva opiskelija. Meille vaan syntyi kaikessa tekemisessä jo alusta asti se meininki, että tuemme toisiamme kaikissa tilanteissa ja pikkuisen toisinaan niitä puhelahjojakin tarvittiin.
Sydänystävyys on säilynyt ja olemme jopa kasvattaneet ympärillemme huikean "blondit" -yhteisön. Olemme tavanneet vuodesta 1998 alkaen säännöllisen epäsäännöllisesti, hieman kokoonpanoa vaihdellen.
No, viime keskiviikkona Pia saapui kovasti odotettuna Shanghaihin! Meillä oli tietenkin urheilutapahtumien ammattilaisina kiintopiste kaupungissa käytäviin Formula 1 -kisoihin. Sitä ennen tietenkin perehdytin Pian perheemme ah, niin hohdokkaaseen arkeen, eli tyypilliseen sähläämiseen, koheltamiseen, pyykkiin, teinirageamiseen, outoihin lupalappuihin jne. Nautimme kuitenkin myös n. 5 h kestäneestä sessiosta hierontaa, manikyyriä ja pedikyyriä. Mitäpä sitä muuta toivoisi!
Perjantaina saimme seuraksemme myös toisen blondiyhteisön jäsenen Hannan ja samalla muutimme Shanghain ytimeen, Central Hotelliin.
Antingin rata sijaitsee n. kahden tunnin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta, joten niin innokkaiksi emme ruvenneet, että olisimme lähteneet perjantain vapaisiin harjoituksiin. Sen sijaan söimme hyvin, nauroimme vielä paremmin ja tapasimme pari muutakin tuttua!
Lauantai kului melkeinpä aika-ajojen merkeissä. Pienimuotoisten perhe-elämän aikataulujen aiheuttamien ongelmien johdosta otimme taksin radalle. Taksikuski todennäköisesti luuli, että hän ajaa tässä sitä formulaa. Onneksi rakas ystäväni Pia selvisi kyydistä hengissä, vaikka näytti hieman huonolta. Ei tullut edes oksu. Takaisin tetsasimme metrolla. Ihan hyvä vaihtoehto, mutta jos tätä mietit, osta liput etukäteen - jono lippuautomaatille Shanghai Circuitilla n. 25 minuuttia.
Nautiskelimme erittäin kiinalaisen päivällisen Bundin lähellä. Siis just niin tavallisen kuin olla ja voi! Hyvää ja liian paljon. Vanha tarjoilijaukkeli oli ihana! Hän puhui kanssani kiinaa, kuten Lu. Minä ymmärsin ja hänkin ehkä ymmärsi :)
Sunnuntain kisapäivä valkeni upeana. Silti ylipukeuduimme ja hikoilimme jo matkalla metrolle. Erinomaisen kiinanosaamiseni vuoksi kaikki meni taas totaalisen pieleen, kuskimme oli väärässä paikassa väärään aikaan ja minua hävettää!!!. No, radalle metrolla pääsimme ja äärimmäisen tylsän kisan katsoimme:
1) lähtö
2) jonossa ajamista ja miettimistä, meniskö joku kohta varikolle (huokaus)
3) renkaiden vaihtoa
4) kolari no. 1 - ei kuvaa,
5) kolari no. 2
6) turva-auto radalle suomalaisesta näkökulmasta liian myöhään. Noooo, aina ei voi voittaa!
Onneksi kuskimme Lu oli hakemassa meidät pois ja vaikka kaikki koordinaatit olivat selvillä, sai kävelemistä harrastaa melkoisesti, ennen kuin auto vihdoin löytyi!Hyvin väsyneet blondit nauttivat ensin hieman pastaa Puxissa ja sitten lasilliset kiinalaista punaviiniä Shanghain kattojen yllä. Ja nukkumaan!
Maanantaina itse kullakin oli ohjelmaa ja haikeat hyvästit Pudongin Super Brand Mallilla kirvoittivat taas loputtomat kyyneleet! Tämä oli yksi elämäni hauskimmista viikonlopuista, säilytän sen sydämessäni ikuisesti!
