A-B-C kissa kävelee

Tee-a-Ta, Tee-u-Tu,  T-A-T-U. Tatu on ensimmäinen sana jonka opin lukemaan. Se tapahtui ollessani ensimmäisellä luokalla Helsingin Pajamäen pienessä koulussa. Noin se silloin tavattiin, eikä kai oikein kukaan osannut lukea ennen koulun aloitusta.  En edes muista miltä aapinen silloin näytti, mutta tyyli oli suunnilleen tämä. Kirjain kerrallaan mentiin aasta-ööhön ja sillä siisti.

Kuva:Googlen kuvahaku

Kaksi ensimmäistä lastamme ovat oppineet lukemaan jotenkin vähän vahingossa, ainakaan ansio siitä ei kuulu minulle mitenkään muuten kuin kirjojen hankkimisen ja lukemisen muodossa. Ella oli ihme lukutoukka jo 1-vuotiaana: karkasi sängystä, pisti valot päälle ja selasi salaa kirjoja, vaikkei osannut edes puhua. En hämmästynyt mitenkään suunnattomasti siitä, kun hän kerran marketissa kysyi, että lukeeko tuossa TAMMIALE. Joo, luki siinä. Emilia taas menee läpi harmaan kiven siinä hetkessä kun jotain päättää, oli kyseessä sitten pyörällä ajaminen, luisteluhypyt, r-kirjaimen oppiminen tai lukeminen. Ja lukemisen osalta päätöksen esikoulussa tehtyään, tankkasi kuukauden kirjoja ja kysyi yhtenä iltana, että lukeeko tuossa LORUAAPINEN. Joo, luki siinä.

Kuopuksemme Eero ei sensijaan osoittanut mitään innostusta akateemista osaamista kohtaan ennen eskarin alkua. Osasi kirjoittaa nimensä, tiesi että E on Eeron kirjain ja A on parhaan kaverin kirjain ja piirteli jonkinlaisia "pääjalkaisia" ja Darth Wadereita,  kun tytöt samassa eskarissa piirsivät omaan kuvaansa silmäripset, rannekorut ja värikkäät pitsit mekon helmaan. Minä olin aina perhekuvissa kalju.

Muutimme tänne Kiinaan aika pahassa tilanteessa Eeron kannalta, eli juuri kun koulu alkoi ja olisi ollut mahdollisuus täysillä keskittyä lukemaan oppimiseen suomalaisessa koulussa. Asiaa hämmensi vielä se, että täällä koulu alkaa yleensä jo kindergartenissa 3-vuotiaana ja suunnilleen kaikki koulukaverit osasivat lukea ekan luokan alkaessa. Tietenkin sen lisäksi, että he puhuivat sujuvaa englantia, jolla lukutaitoa täällä opetellaan. Kumpaakaan näistä Eero ei hallinnut ollenkaan. Näin jälkikäteen on tosi vaikea edes muistella ja miettiä, miten urhea tuo pieni poika olikaan sinnitellessään päivä kerrallaan koulussa, jossa ei tajunnut ensin alkuunkaan mitä edes opetellaan eikä osannut edes kysyä miten mennään vessaan.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni joutunut astumaan opettajan rooliin ja  vailla minkäänlaista pedagogista pätevyyttä. Minulla oli suomen kielen osalta apuna Etäkoulu Kulkurin kiitettävän laaja opettajan opas ja siihen liittyvä Pikkumetsän aapinen harjoituskirjoineen.

Minulla oli myös suunnilleen marraskuusta alkaen mukana aika motivoitunut oppilas, joka halusi palavasti oppia lukemaan. Siinä vaiheessa menimme kuitenkin vielä tilanteessa, jossa esimerkiksi auto saattoi oppilaan mielestä alkaa kirjaimella L???!!! En tajua miten opettajat kestävät oppilaita huutamatta ja karjumatta, että etkö nyt oikeasti tajua????

Suomen kielen osalta ihan mieletön apu on ollut  Shanghain Suomi-koulun opetuksella viime syksynä, jatkuen huomenna aamulla. Kerran viikossa lauantaisin kokoontuvan ryhmän tarkoituksena on paitsi vaalia täällä kauan asuneiden lasten suomenkielen osaamista ja kulttuurin tuntemista, myös auttaa näitä hieman sekavaan tilanteeseen joutuneiden lasten suomalaisen lukutaidon ja äidinkielen kieliopin säilyttämistä ja uusien asioiden oppimista. Shanghain Suomi-koulussa on sikäli upea tilanne, että jokaista luokkatasoa opettaa pätevä opettaja  ja myös apuopettajilla on joko opintoja tai kokemusta opetustyöstä.

Ongelmana oli oman kokemattomuuteni lisäksi se, että samaan aikaan Eeron piti oppia myös paitsi puhumaan, myös lukemaan englantia. Yritin alusta alkaen jättää tämän asian opettamisen koulun huoleksi, koska minulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, miten englantia opetellaan lukemaan. Kotiin tuli säännöllisesti "homereadingia", ensin pelkkiä kirjaimia ja äänteitä, sitten tavuja ja myöhemmin sanoja. Tammikuussa 2013 Eeron kanssa mennään tällä tasolla.

Ajattelin, että lukutaidon omaksuminen väistämättä viivästyy kahden kielen myötä ja olen ollut aivan suunnattoman kiitollinen WISS-koulun todella ammattitaitoisillle EAL-opettajille kaikesta avusta ja kannustuksesta mitä olemme saaneet. Olen ihmetellyt amerikkalaisten elokuvien koulujuttuihin liittyviä spelling-competition -juttuja (ja nauroimme tälle ilmiölle myös Mian kanssa lounastaessamme) tajuamatta ihan konkreettisesti sitä, kuinka hankalaa on oppia lukemaan sanoja erilailla kuin ne oikeasti lausutaan ja muistamaan ulkoa myös se, miten ne kirjoitetaan.. EAL-opettajilta tulee jatkuvasti listoja "camera wordseista", eli sanoista, jotka pitää vaan opetella ulkoa, koska niihin eivät päde ääntämissäännöt (en varmaan osaa selittää tätä oikein).

Syksyn aikana tapahtui jonkinlaista edistymistä kirjainten oppimisen suhteen ja joululomalla aivan yllättäen kirjaimet alkoivat asettua lyhyiksi suomalaisiksi sanoiksi. Ensin sattumalta ja taas kerran Pikkumetsän aapisen esiin kaivettuamme yhä systemaattisemmin sanoiksi. Hyvänen aika, kyllä, siinä ihan oikeasti lukee että "Mitä Ossi tekee?" Tänään jatkoin uraani reading mumina WISS-koululla ja viimeisenä oppilaana piinapenkkiin saapui Eero. Ja kyllä, viimeinen vauvani on oppinut ihan oikeasti lukemaan! Englanti taipuu vielä suomalaiseen ääntämiseen ja monet suomalaiset sanat kääntyvät englannin ääntämiseen, mutta HEUREKA, kirjaimet ovat alkaneet järjestyä sanoiksi!

Niin, ja Eero puhuu 10 kertaa paremmin kiinaa kuin minä, eli vaikka olo on kuin voittajalla, muna taitaa olla kanaa viisaampi :)