Maanantaina Ella lähti Secondary Schoolin "Explore China" reissulle Nanbeihin ja palasi vasta tänään kotiin.
Emilia taas ei pysty nyt luistelemaan täysipainoisesti vauvana saadun jalkavamman takia. Ei ennen kuin saamme uudet luistimet Suomesta mummin kyydissä. Eeron tennistunneille en ole vielä ehtinyt saada minkäänlaista järjestystä hankittua. Viikko on siis ollut outo ja iltaohjelmasta vapaa. Olen miettinyt paljon sellaista elämää, jossa on vaan aikaa. Meillä ei Suomessakaan ollut sellaista, siksi tämä on outoa.
Maanantaina toteutin ystävän kanssa sovittua YYA-sopimusta, eli yhteistyössä annoin avun täällä Puxin päässä jalkapalloilevien lasten kanssa ja ystävä taas huolehtii/on huolehtinut Emiliasta Pudongin päässä.
Minulla on lahjakas kummipoika ja isoveljensä myös! En tajua jalkapallosta paljoa, mutta sen verran tajuan, että joku osaa käsitellä palloa ja lukea peliä. Nämä pojat osaavat!
Oman jatkomme kannalta olen pohtinut paljon myös tätä expattielämää näin isompien lasten kannalta. Ihan pienten lasten kanssa muuttaminen on varmasti aika sujuvaa. Ei ole suuria kaverikontakteja, ei välttämättä vielä koululuokkaa, ei ehkä harrastuksia. Taivun ajattelemaan, että pienempien lasten kanssa muuttaminen on helppoa (tai ainakin helpompaa).
Mitä isompien lasten kanssa muuttaa, sitä hankalampaa se on. Varsinkin jos lapsi on jo sitoutunut johonkin harrastukseen tosissaan. Voin kokemuksesta sanoa, että vaikka Kiina on huippu-urheilun suurvalta, ei ulkomaalaisilla todellakaan ole pääsyä huippuvalmennuksen piiriin, edes rahalla. Jossain määrin suhteilla ja rahalla se on mahdollista, mutta harvinaista.
Ella käy baletissa kansainvälisen organisaation kautta järjestetyssä toiminnassa. Ryhmä "advanced" on kaikkea muuta, mutta opettaja on espanjalainen ballerina, joka on tanssinut 5 vuotta Suomen Kansallisoopperassa. Hän harmitteli, että kansainvälinen toiminta on kaikille avointa ja kiinalaisiin ryhmiin eivät ulkomaalaiset pääse (paitsi Ella rytmisen voimistelun ryhmään aikanaan - suhteilla).
Tiedän että näistä harrastuksista vouhottaminen kuulostaa taatusti monesta hourupäiseltä hommalta, mutta me vouhottajatkin olemme siihen tilanteeseen yleensä ajautuneet sattumalta. Minä osaan tuskin luistella, oikeastaan inhoan sitä. Se, että tyttärestäni tuli taitoluistelija, on ihan sattumaa. En koe asiakseni toppuutella osaamista, jos halua ja intoa on, mennään sitten 1 h suuntaansa luistelemaan. Niin kauan kuin intoa riittää.
Nyt toisen vuoden aikana lapset ja me aikuiset alamme viimein ihan oikeasti sopeutua tähän kaikkeen. Katselen täällä uudella alueellamme teinejä, joilla kaikki on tässä käden ulottuvilla: Iso kansainvälinen kaveripiiri, taloyhtiössä uima-altaat, kuntosalit, jumpat, tennis-, squash- ja sulkiskentät, ravintolat, kauneushoidot... Ei oikeastaan ihme, että juuri teineillä on sitten kaikkein vaikeinta lähteä täältä kotiin jos ja kun se aika koittaa!
Varovasti, hyvin varovasti puhumme vuodesta numero 3. Mutta aika näyttää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti