Elämäni Eerot

Hyvää itsenäisyyspäivää 2014 kaikille. Meillä kynttilät ovat jo palaneet monta tuntia Suomelle!

Hassu otsikko? Juu. Minun elämääni mahtuu kaksi Eeroa. Toinen on poikani ja toinen on vaarini. Toisen olen nähnyt syntyvän ja toisen olen nähnyt kuolevan. Tämä on totta. Ja tottakai poikani on saanut nimensä ihanan, unohtumattoman, uskomattoman ja ainutlaatuisen vaarini mukaan. Olisi väärin kaikkia muita läheisiä kohtaan sanoa, että vaari on ollut elämäni tärkein henkilö, mutta hyvin lähellä se on.  Yksi heistä kaikkein tärkeimmistä.

Vuonna 1993 elokuun 13. päivän vastaisena yönä heräsin Otaniemessä erittäin ärsyyntyneenä. Oli muuten perjantai 13. päivä koittamassa. Vastapäisellä parvekkeella suoritettiin kuoroharjoituksia klo 04 yöllä, hyvin silti lauloivat. Varmaan joku teekkarikuoro. Ohjelma oli yksipuolinen: Sillanpään marssilaulun yhden kohdan toistoa:

"Mitä lieneekin aarteita Suomessa, koti toki kallehin on vapaus. Täällä suorana seistä ja kaatua, joka miehellä oikeus. Siis te lapset ja vanhukset ja te äidit ja morsiamet, niin kauan teillä on suojattu lies, kun on pystyssä yksikin mies". Ja repeat. Aamulla lähdin töihin väsyneenä, olin vielä kesätöissä Autorekisterikeskuksessa. Aamupäivällä sain töihin kiireisen kutsun Töölön Mehiläiseen ja työt jäivät. Ehdin ajoissa. Sain kuulla, että tasan klo 04 vaarini oli aloittanut kamppailun elämästä. Sillanpään marssilaulu on siitä lähtien ollut melko tärkeä kappale, jota en voi kuunnella itkemättä.

Vasta ollessani oikeastaan melkein aikuinen, vaari kertoi juttuja sodasta. Aika vähän silloinkin. Enemmän olen lukenut eräänlaisesta päiväkirjasta, jonka löysimme mökiltä. Siinä on kuvattu aika ronskillakin huumorilla korsuelämää ja sotaa ja kirjeitä morsiamelle Toinille, eli mummilleni. "Oma käsi" on myös piirtänyt kuvia sodasta. Kirja on minulla kotona Suomessa, muuten tuskin malttaisin olla skannaamatta parhaita tänne.

Yksi saunailta mökillä on jäänyt mieleen. Vaari kertoi kerrankin pikkuisen enemmän sodasta ja siitä, miltä tuntui olla siellä. "Se oli kaikkein pahinta,  kun tajusi, että osui. Sen jotenkin kuuli ja tunsi, että nyt osui. Eihän kukaan halua ampua ihmistä, mutta siellä oli pakko."

Tämän ei ole tarkoitus olla synkkä postaus, mutta muistuttaa kaikkia siitä, mitä he tekivät silloin kauan sitten, vastoin omaa tahtoaan. Ja kiittää siitä, mitä olemme nyt. Erityisesti täällä kaukana Suomesta sitä arvostaa.

Vaari opetti minulle myös yhden sotabiisin sanat. Siskoni ei yhtään tykkää, että opetin ne myös
hänen lapsilleen. Erityisesti kohta "ja peuranpa pyllyä ihanaa" kuulemma säväyttää päiväkodissa! Hah, haa, tässäpä teillekin:



Jatketaan Japanista kun toivutaan tästä nationalismista!

Onnittelu Suomelle!